Osa1

Minulta on usein kysytty mitenkä olet urheiluun päätynyt ja olet pystynyt tekemään suuria muutoksia elämässäsi. Tässä seuraavassa selvitän taustaa vähän tarkemmin.

Kolme vuotta sitten ei olisi uskonut, että olen tässä tilanteessa kirjoittelemassa blogia ja tekemässä valmennustöitä sivutoimisesti kestävyys urheilun parissa.

Kaikki alkoi muutama vuosi sitten, elämä oli mennyt jo samaa kavaa  useamman vuoden ajan. Viikot käyden  töissä, viikonloppuisin biletystä, huonot ruokailutavat ja tupakointia. Perinteisen suomalaisen miehen kaavalla siis mentiin.

Viimeinen pisara oli kuitenkin kun sain keuhkokuumeen ja olin pari viikkoa todella huonossa kunnossa. Tupakalle kuitenkin oli pakko mennä, tässä kohtaa tuli ajatus onko tässä mitään järkeä kun henki ei kulje muutenkaan?

Ajattelin että en polta ainakaan tänä aikana, kun olen toipilaana ja katson sitten jatkanko tervehtyessä. Tästä sisuuntuneena pääsin taas toimintakuntoon takaisin,  tupakkaa en ottanut  mukaan, ajattelin meneväni vielä seuraavan viikon ja seuraavan ilman tupakkaa.

Usein olen saanut vastata kysymykseen miten onnistuit lopettamaan tupakoinnin ja oliko se vaikeaa. Valehtelisin jos väittäisin sen olevan helppoa, ensimmäinen puoli vuotta on täyttä tuskaa tehden mieli polttaa kokoajan. Suurin taistelu käydään kuitenkin henkisellä puolella, fyysiset oireet häviävät jo muutamassa viikossa. Ehkä suurin haaste oli  tapa joka oli tullut 10 vuoden aikana.

 Siitä se kuitenkin helpottaa päivä päivältä huomaten, että enää ei tee mieli edes joka päivä ja lopulta ollaan siinä pisteessä, että kertoja ei tule enää juuri koskaan. Näin 2 ja  puolen vuoden jälkeen lopettamisesta ei tee mieli juuri ollenkaan, sanotaanko että muutaman kerran vuodessa. Nekin kerrat ovat yleensä ollessani yöelämän pyörteissä.

 Ajatus  urheilemisesta ei ollut mielessä päällinmmäisenä, tykkäsin kyllä seurata urheilua.  Silloin tällöin kävin pelailemassa työporukalla sulkapalloa, mutta muuten ei juuri mitään sitten nuoruus vuosien.

Aluksi ihmetys oli suuri, kun aloin  käymään salilla ja lenkkillä. Eihän kaverit sitä minulle suoraan sanoneet, kun  en ollutkaan enää joka viikonloppu menossa kaveri porukalla jossakin, vaan keskityin enemmän itseeni ja kuntoiluun.

 Pidin itseäni ennen tätä kohtalaisen hyvä kuntoisena todellisuuden ollessa jotakin aivan muuta. Olin itselleni jopa vihainen miten olin saattanut päästää itseni näin huonoon kuntoon niin henkisesti kuin fyysisesti.

 Pikkuhiljaa innostuin kuitenkin  lisää ja aloin miettimään mikä olisi seuraavaa haasteeni, juoksu oli sen verran yksipuoleista.

En vielä tänä päivänäkään tiedä miten löysin itseni sieltä uimahallista, en kahviosta vaan radalta treenaamassa seuran vuorolla. Eikä tämä ollut paikallinen uimakoulu käsipohja vaan triathlonseura.